lauantai 17. marraskuuta 2012

Ajatuksiä äitiydestä osa 2.

Jostain syystä seuraan aktiivisesti synnytys- ja vauvaohjelmia. Jokin siinä niin kiinnostaa ja ihmetyttää, ehkä yritän päästä asiasta jyvälle toisten elämää seuraamalla. Viikolla katsoin Erilaiset äidit -sarjaa. Jaksossa 7 vuotta lasta toivonut pariskunta odotti vihdoin koeputkihedelmöityksellä alkunsa saanutta vauvaa. Pari kertoi todella avoimesti ja rehellisesti tunteistaan ja kokemuksistaan. Äidin prosessi ja epävarmuus tulivat hyvin aidosti esille. Hienoa, että pariskunta uskalsi kertoa niin reilusti asioistaan, arvostan sitä todella. Varmasti moni äiti huokaisi helpotuksesta, kun kuuli ettei ole yksin sekavien ajatustensa kanssa. Minua tuo jakso alkoi -yllätys yllätys- ahdistaa. Se, että vaikka lasta on toivonut niin kauan ja silti yllättyy lapsenhoidon vaativuudesta, tuntuu pelottavalta. Jaksossa puhuttiin myös siitä, ettei tunnesiteen muodostuminen lapseen ole itsestäänselvää, ja äiti tuntee itsensä lypsykoneeksi. Fyysisestikin on huono olo, lapsi itkee ja väsyttää.  Jakson lopussa tietysti tuotiin hyviäkin puolia esille ja oltiin onnellisia vauvasta. Minä vaan en täysin vakuuttunut. Onko äitiys vauvan kanssa todella tätä? Mitä se hyvä sitten on? Vai voiko sitä edes lapsettomalle ihmiselle selittää?

Jakso löytyy täältä.

3 kommenttia:

  1. en oo kattonu tota sarjaa, mutta omia ajatuksia ja kokemuksia äitiydestä voin kertoo.=)
    hm, uskon, että äitiydessä, niinku kaikessa muussakin, tulee ihmisen luonne esiin. Siks on aika mahoton puhua yleisesti siitä, mitä se on. Ite oon lapsesta asti ollu semmonen, joka ajattelee ennenku toimii, tai ees puhuu. (Sanavalmis silti oon tarvittaessa ;) ) Mulla on pitkä pinna eikä mua saa helposti räjähtämään. Väsyneenä oon vaan hitaampi ja rauhallisempi, en kiukkusempi. Jussin kans siis ollaan näissä vastakohtia. Oonki usein miettiny minkälainen äiti jussi ois ;)
    mutta niin, kyllä jokainen on äitinä yhtä omanlainen kun ihmisenäkin ja kans tuntee ja kokee kaiken tietenki vaan omasta näkökulmastaan. Tottakai jatkuva univaje näkyy, mutta onneks alussa hormonit auttaa selviämään siitä, ja kun kaikki vauvat ei ees valvoskele. ja jossain välissä nekin, jotka valvoo öisin, nukkuu. Nuppu nukku ekat 10 kk pisimmät pätkät päivisin ja mä raivasin kaikki omat menot pois, niin sain nukuttua sillon ku seki nukku. tarvittaessa siirsin neuvola-ajatkin, ne ainoot ns pakolliset menot, jos ei oltu yöllä nukuttu. Yhen kanssa siihen pysty, onneks nää seuraavat ei ookaan sit öisin pitkiä pätkiä valvonu! Ja nyt kun miettii, oon ilonen että pistin muun elämän sillon tauolle, ei se loppujen lopuks niin pitkä aika oo! =) harvalla kumminkaan niin paljo sitä valvomista tulee ku meillä sillon! =)

    sitähän ei koskaan voi ennustaa, kelle esim. iskee synnytyksen jälkeinen masennus jne, tai että kuinka kauan kestää, että tunneside syntyy. mut jos mä sua mietin, miten tykkäät eläimistäkin ihan hurjana, niin en ois ollenkaa huolissani. =) jo se raskausaika, kun kannat 9 kk sun sisällä kehittyvää ihmettä, on ihan huikeeta, oksenteluista huolimatta! alat tuntee liikkeitä, näät sen ultrassa.. ja se on niin suuri ihme, sun sisällä..
    no, en enempää tähän kirjota, tulihan tätä tekstiä jo. =D

    VastaaPoista
  2. En oo niinkään huolissani ettenkö kiintyis lapseen. Enemmän mietityttää, että haluanko niitä muutoksia, vastuuta, lisää huolenaihetta...Kestääkö pää ja parisuhde sitä kaikkea. Veikkaan, että musta tulis ylihuolehtivainen ja neuroottinen äiti, jolla on hermot riekaleina ;)Jännityksellä odotan, mitä tunteita ja ajatuksia tätiys herättää.

    VastaaPoista
  3. Mä uskon, että tähänkin pätee: "Älkää mistään murehtiko.." Ei moisesta kannata murehtia, mä uskon että äitiys on meille naisille kuitenkin niiiin luonnollista, ettei moisesta kannata huolta kantaa. Väsymystä ja rankkaa se varmasti on. Nyt siskon lapsen kohdalla oon saanut kokee jotain niin uskomatonta rakkautta sitä lasta kohtaan ja se mua kohtaan, että se on käsittämätöntä. Mitäpä sitten, kun kyseessä OMA lapsi! Huih. Rakkaus pakahduttaa. =)

    VastaaPoista